Mietteitä matikan yksilöllisestä opiskelusta yläkoulussa

Meidän koulussa alettiin opiskella matikkaa omatahtisesti isommassa mittakaavassa tänä syksynä, kun kaikki seiskaluokkalaiset saivat alkaa opiskella yksilöllisesti. Matikan tunnit palkitettiin niin, että aina kahden ryhmän tunnit ovat samaan aikaan. Kahdella ryhmällä on käytössä kaksi aineenopettajaa ja yleensä yksi erityisluokanopettaja.

Teoriaa opiskellaan joko kirjasta tai opetusvideoilta, joita on tullut tehtyä hiki hatussa. Opiskeltuaan jollain lailla teorian, oppilas vastaa teoriavihkoon muutamaan teoriakysymykseen.Teoriavihko otettiin käyttöön, jotta oppilaille jäisi jonkinlaiset muistiinpanot kaikista käsitellyistä matikan aiheista ja teoriaa tulisi jollain lailla pureskeltua, mutta itse olen alkanut tulla hieman katumapäälle tämän päätöksen suhteen. Suurin osa oppilaista kopioi vastaukset kysymyksiin sanasta sanaan kirjasta – tai salaa kaverin vihkosta, eikä prosessoi sitä millään lailla. Käsiala on myös yleensä sellainen, etten itsekään koskaan palaisi niihin muistiinpanoihin. Muistiinpanot siis kirjoitetaan, koska ne on pakko kirjoittaa.

Matikan opetuksen uudistuksessa yksi tärkeä näkökulma oli kuitenkin tehdä opiskelusta mielekkäämpää. Opiskeluintoa onkin seiskoilta löytynyt ihan kiitettävästi, mutta tuntuu nurin kuriselta, että jotain tehdään vain, koska on pakko, eikä siitä varmasti kuitenkaan opita yhtään mitään. Oppiminen on kuitenkin koulussa olemisen tärkein juttu, ei opettajan miellyttäminen! Toisaalta tuntuu myös järjettömältä perustella muistiinpanojen kirjoittamista sillä, ettei oppilailla myöhemmin ole enää oppikirjaa, josta teoriat voisi tarkistaa, kun videot on kuitenkin koko ajan netissä ja niitä voi katsoa uudestaan ja uudestaan. Jonkinlainen teorian pureskelu olisi kuitenkin mielestäni tarpeen, mutta oppilas pitäisi itse saada tuottamaan vastaukset kysymyksiin, ei kopioimaan kirjasta. Olennaista ei ole edes se, että kirjoitetaan jotain ylös, eiväthän läheskään kaikki opi kirjoittamalla yhtään mitään, vaan se, että käsiteltävää aihetta prosessoidaan. Joissain aiheissa tehtävien tekeminen riittää tähän vallan hyvin, mutta toisinaan myös lainalaisuuksien ymmärtäminen olisi tärkeää.

Mietin sitä, että oppilailla rupeaisi teettämään videoita, joissa he itse selittävät, mistä oli kyse. Tällainen työmuoto kuitenkin vaatii aikaa helposti melko paljon, meneehän itsellänikin 2-3 minuutin videon nauhoittamiseen noin 30 minuuttia. Työmuoto on myös osalle taatusti hyvin epämiellyttävä, kun luovuus ei ole oma juttu ja esiintyminen ahdistaa, ja siten tästäkin tulisi pakkopullaa. Jonkinlainen oppilaiden keskustelu olisi kuitenkin erittäin antoisaa, sillä silloin he tottuisivat paremmin ryhmätyöskentelyyn ja joutuisivat pukemaan omat ajatuksensa sanoiksi.

Toinen ongelma on tällä hetkellä se, että oppilaat pyrkivät rynnimään eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjan tehtäviä yritetään tehdä mahdollisimman paljon, mahdollisimman lyhyessä ajassa ja kaikki muu on ajan hukkaa. Oppilaille suunnitellut toiminnalliset tehtävät hutaistaan äkkiä alta pois, jotta päästään tekemään laskutehtäviä kirjasta tai teoriatehtäviä, koska ne on pakko tehdä joka aihepiiristä ja opettaja pystyy tarkistamaan, onko ne oikeasti myös tehty. Kun koko ajan kiirehditään aiheesta toiseen, ei ajattelulle jääkään aikaa ja menetelmän yksi eduista katoaa.

Jätimme uudistuksen myötä kokeet pois ja siirryimme testaamaan oppilaiden osaamista pienillä tehtäväpaketeilla, jotka oppilaat sitten arvioivat itse pisteytysohjeiden avulla, kun ovat valmiita. Tehtäväpaketissa on vain perustehtäviä ja siitä pitääkin saada 80 % pisteistä, jotta saa jatkaa seuraavaan aiheeseen. Tehtäväpaketin tekeminen on tuntunut olevan yllättävän haastavaa oppilaille, vaikka tehtävät ovat olleet perustehtäviä. Suurimmat ongelmat tulevat yleensä siinä, etteivät he tajua merkitä kaikkea tarvittavaa näkyviin. Tämä ei tietenkään ole yhtä suuri ongelma kuin kokeessa, sillä oppilas voi tehtäväpaketin tehtyään täydentää ratkaisuaan joko suullisesti tai kirjallisesti. Tässä kohtaa haasteena taas on se, pitäisikö tehtäväpaketti teettää oppilaalla uudestaan aina, kun homma ei luista. Milloin täydentäminen riittää ja milloin pitää aloittaa uudestaan alusta? Kokeiden poistamisen tavoitteena kun oli juuri se, ettei oppilaan osaamattomuus paljastu vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Jos kuitenkin riittää, että oppilas kopioi aivottomasti oikeat ratkaisut kirjasta (tietenkään vastauksia ei suoraan löydy kirjasta, vaan kirjan esimerkkejä pitää osata soveltaa), ei oppimista todennäköisesti tapahdu. Mistä sitten tietää, oppiiko oppilas tässä prosessissa vai ei? Ovatko kaikki tehtäväpaketit yhtä tärkeitä vai voiko jostain päästä helpommin läpi kuin toisesta? Voiko tehtäväpaketteja tehdä yhdessä kaverin kanssa, saako apuna käyttää kirjaa, saako tehtäviä tehdä myös kotona, …?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s